25.7.2012

Olaville

Mieltäni on painanut paljon erään vanhan ihmisen kuolema. En tiedä miten asian kanssa pystyn jatkamaan eteenpäin koska en ole osannut tehdä päätöstä siitä miten hänestä luovun, mikä on minun, meidän perheen viimeinen hyvästimme. 

Naapurissa on talo, jossa ei enään asuta. Siellä asui aikoinaan Olavi-paappa perheineen. Olavilla oli jo siinä vaiheessa asunto keskustassa kun muutettiin tänne kylälle. 
Olavi oli pitkästi yli 80-vuotias, mutta ajeli edelleen autolla ja oli hyvässä kunnossa. Hän kävi usein täällä meilläpäin koska edelleen kotipaikka oli tärkeä ja olihan hällä perunamaat sun muut täällä. Hänen pojillaan on myös maansiirto bisnes tuossa palan matkan päässä.

Aina kotikulmilla piipahtaessa hän poikkesi meillä. Keiteltiin kahvit ja hän kertoi meidän talon ja tämän seudun historiasta. Joskus sieltä tuli samojakin asioita joita oltiin jo kuultu mutta ei se haitannut. Oli kiva kuulla ihmisistä joita tässä meidän talossa oli asunut. Olavi oli ollut myös mukana meidän talon rakentamisessa kun evakkoperhe karjalasta tänne muutti.

Meni aika pitkä aika ennekuin Olavi meillä kävi, silloin kun aloin odottamaan Helmi-Inkeriä. Odotin sitä hetkeä että saan kertoa hänelle että meille tulee vauva. Kun se sitten koitti että sain näyttää vatsani hälle, oli hän onnellinen meidän puolesta ja iloinen että saadaan meidän tien varteen lisää väkeä. 

Tammikuussa 2012, ristiäisaamuna, tuli yksi Olavin pojista, Tapani, auraamaan meidän pihaa. Oli tullut lunta valtavasti. Olisin maksanut aurauksen mutta saatiin se ristiäislahjana. Juteltiin siinä tovi niitä näitä ristiäisiin liittyvää kunnes Tapani kertoi että tiesimmekö me että Olavi on kuollut. Tieto oli kuin kova isku vasten kasvoja. Olin valtavan univelkainen ja tuntui ettei aivot edes ymmärtänyt mitä minulle oli kerrottu.
En käsittänyt että miten meiltä oli mennyt tämmöinen rankka uutinen ohi? 

Olavi oli kuollut joulukuun alkupuoliskolla, jos oikein muistan, joulukuun kuudes päivä. Minä olin päässyt sairaalasta joulukuun toinen päivä eikä Olavi ikinä ehtinyt nähdä meidän vauvaa.
 Olimme eläneen vauva-arkea sumussa koko joulukuun, aina siihen ristiäiaamun tietoon saakka. Meille ei tullut lehteä emmekä olleet jutelleet muiden naapureiden kanssa. Emme siis pystyneet ottaa osaa perheen suruun, kirjoittaa nimeämme adressiin, ei mitenkään muistaa Olavin poislähtöä.

Pahoittelin ja otin osaa suruun, siinä lumisella pihalla. Olavin poika kertoi että kuolema oli tullut yllätyksenä koska Olavi oli ollut niin hyväkuntoinen. Hän oli joutunut sairaalaan ilmeisesti sydämen ongelmien takia, mutta oli toipunut hyvin (en muista yhtään mitään tarkkaa Olavin vaivasta, mitä minulle kerrottiin). Hän oli päässyt taas itse kävelemään, ja olisi päässyt jo kotiin, kunnes oli kaatunut sairaalassa huoneensa lattialle ja kuollut.

Olavi oli kysellyt Tapanilta onko meille jo syntynyt vauva. Sain käsityksen että oli kysynyt sitä sinä päivänä kun oli kuollut, tai vähintäänkin edellisenä päivänä. Tämäkin minulle kerrottiin, mutta en muista mitään. Olin niin väsynyt ja uutinen oli minulle shokki. 

Usein kun rattailen Helmi-Inkerin kanssa tuolla meidän tiellä, Olavi tulee ajatuksiini. Alkaa itkettää ja tuntuu kuin hänen kuolemansa ei olisi edes totta. En pääse irti ajatuksesta ettei häntä enää ole. En ole saanut jättää hyvästejä.
Olen miettinyt keinoa miten sen teen. Olen ajatellut kirjoittaa muutaman sanan kirjeen muodossa ja viedä sen hänen haudalleen ja siinä samalla ottaa osaa myös hänen perheensä suruun. Olen ajatellut istuttaa myös puun Olavin muistolle ja kertoa siitä hänen pojilleen, pyytää heitä katsomaan taimea, keittää kahvit ja jutella. 
Olen ajatellut valtavasti vaikka mitä, mutten saa kiinni siitä ajatuksesta mitä ihan oikeasti tekisin. 
Olen ensimmäistä kertaa elämässäni kuin hataralla alustalla ja pelkään tippuvani, en osaa toimia määrätietoisesti. Missä on minun jämpti ja vahva otteeni tehdä asioita niinkuin tahdon ja ajattelen. En saa kiinni mistään. 
Tiedän että olen kärsinyt pitkään unettomuudesta ja aloin heräämään vasta kun sain siihen apua, ja elämäkin tuntui alkavan uudestaan taas silloin. Tiedän että minulla on niin erilainen uusi elämänvaihe menossa jossa ykkösenä on nyt lapsi ja vie kaiken aikani ja energiani, enkä siis siksikään pysty toimimaan kuin ennen, mutta tahtoisin jo viedä suruni päätökseen. Päästää irti. Miten? Mitä sinä tekisit, aikaakin on kulunut jo niin paljon? 

On niin ikävä kun hän ei enää tule meille. En saa koskaan enään kysyä häneltä mitään. En koskaan saa enään kuulla hänen tarinoitaan. En ehtinyt hänen luokseen edes kylään, vaikka hän meitä niin usein pyyteli käymään. Hän lähti niin nopeaa, aikana jolloin minun maailmassani kaikki mullistui enkä ympärilleni kyennyt näkemään. Hän lähti niin väärään aikaan, ihana Olavi-paappa....Hyvästi!




11 kommenttia:

  1. Voi, ihana pappa ollut teillä naapurina. Puun istuttaminen kuulostaa ihanalta ajatukselta, vaikkapa omenapuun. Minä menisin ensiksi käymään haudalla. Se tuntuisi jotenkin konkreettiselta teolta, sillä siellähän hän lepää ja se on paikka missä häntä muistetaan yhteisesti.

    VastaaPoista
  2. Kirjoitit hyvin ajatuksistasi ja kysymyksistäsi. Pääsin mielestäni helposti kärryille.
    Olet kovin herkkä. Et ole tehnyt mitään väärää. Jos osaisi ennustaa tulevia, sehän olisikin helppoa.
    Olet ollut tärkeä Olaville ja koko perheesi on ollut. Olette kohdelleet häntä ystävällisesti. Hän on nauttinut siitä. Hänelle on jäänyt hyvät kokemukset teistä.
    Mieleeni tulee,että Olavi on merkinnyt sinulle enemmän kuin olemalla Olavi,siis hän on varmaan edustanut sinulle jotakuta henkilöä elämässäsi. Siksi olisit halunnut toimia toisin kuin mitä nyt tapahtui. Mutta se ei nyt vaan ollut mahdollista. Sinulla oli elämäntilanteesi. Teit siinä sen, minkä siinä elämäntilanteessasi oli sinulle mahdollista. Älä syytä itseäsi.
    Löydät varmaan keinon. Kynttilä haudalle. Onko hänellä omaisia? Kerro heille mitä olisit halunnut sanoa Olaville. Sinulla olikin jo monta vaihtoehtoa, kuten puun istuttaminen ja kahvien tarjoaminen. Kaikki ovat hyviä. Ajattelisin, että minkä vaan niistä valitset, se juuri on hyvä. Luota valintaasi.
    Siunausta sinulle!!

    VastaaPoista
  3. Mul kans oli surua Äiteen kaveri Alli siunatiin tänää haudan lepoo ja kuukausi sitten näin häntä ja tuntuu niin epä todelliselta, että nyt hän on poissa oon koko päivän ajatellut häntä. Hän oli ihana ihminen hän menehty syöpään. Ilta rukousken suon hänelle. Voimia ja halauksia. Nukkekoti Jie

    VastaaPoista
  4. Minä luulen että Olavi ymmärtää ja vilkuttelee teille pilven reunalta!

    VastaaPoista
  5. Uskon myös että Olavi näkee sut rakas Katjusha! Juttele vaan hälle... :)
    Rakas ystäväni kuoli kolmeviikkoa sitten, haudattiin luultavasti samalle hautausmaalle kuin Olavi... (?)Ehdin jättää hyvästit, mutta ymmärrän hyvin miltä susta tuntuu kun koet eteet ehtinyt niitä jättää... Voimia! Voisin tulla mielelläni kanssasi hautausmaalle viemään vaikka kukkia. Minulla on ihan suunnaton ikävä ystävääni Leenaa, mutta tunnen joka hetki että hän on kanssani ihan lähellä. Halauksia. Unelma-alli

    VastaaPoista
  6. Aika monta kuolemaa läheltä kokeneena sanoisin, että jokaisen kuoleman jälkeen jää outo syyllisyys, vaikka sinulla ei todellakaan ole sellaiseen aihetta! Jos sanon nyt tapojeni vastaisesti kylmän järkevästi: itse en istuttaisi puuta. Kävisin haudalla joskus. Puu tavallaan ruokkisi surusi jatkumista. Aina kun näkisit puun, miettisit surua. Jatka elämääsi tyttäresi avulla. Usein vanhus kuolee, kun uusi elämä on alkanut. Poikamme mummokin kuoli 3 viikkoa ennen kuin olisi nähnyt pojan ja 10 vuotta olimme häntä odottaneet. Aivan kuin he antaisivat iloisena tilaa uudelle sukupolvelle.
    Itselläni on monta "miksi minä en" -tilannetta. Se on aivan turhaa ja kuluttavaa! Usko minua : )

    VastaaPoista
  7. Olipa se kauniisti kirjoitettu, tuntui käsinkosketeltavasti tämän papan olemus. Älä syyllistä itseäsi. Sinulla oli silloin sellainen aika, jolloin kellään äidillä ei ole voimia ja kykyä havainnoida kaikkea ympärillä. Luonto on hoitanut asiat niin, että keskityt silloin siihen, mikä on tärkeintä. Tuo tapahtumaketju minusta kuvastaa erittäin hyvin elämän kiertokulkua... syntymää ja kuolemaa. Ja hyvin usein olen kuullut, että nämä tapahtumat ovat ihmisen elämässä ajallisesti lähekkäin...
    Minusta tuo ajatuksesi kirjoittaa jäähyväiskirje papalle ja istuttaa puu, sekä kutsua hänen lähimmäiset kahville, on erittäin hyvä ajatus! Puu on kunnianosoitus tälle ihmiselle ja voit hymyssä suin muistella pikkuisellekin lämmintä ihmistä puuta katsellessanne.
    Tee se kun jaksat ja aika on sopiva. Sopiva hetki tulee! Ole onnellinen, että olet niin tunteva ihminen.
    Halauksin!!

    VastaaPoista
  8. Sain teiltä todela ihania kommentteja. Kiitos niistä. Olen lueskellut niitä ajatuksella läpi. Oi kun saan teistä voimaa!

    VastaaPoista
  9. Tippa tuli linssiin, jotenkin toivoisin, että itsekkin elämäni varrella saisin oppia tuntemaan tuollaisia ihania ihmisiä, jotka jättävät unohtumattoman merkkinsä sydämeeni.. Ole onnellinen, sinä olet sen jo kokenut.. Muistele Olavia hymyillen, koska hän ehti antaa sinulle noin ihanan muiston ja tarinan.. Kiitos kun jaoit sen meille! :)

    VastaaPoista

Kiitos sinulle kommentistasi!