25.7.2012

Olaville

Mieltäni on painanut paljon erään vanhan ihmisen kuolema. En tiedä miten asian kanssa pystyn jatkamaan eteenpäin koska en ole osannut tehdä päätöstä siitä miten hänestä luovun, mikä on minun, meidän perheen viimeinen hyvästimme. 

Naapurissa on talo, jossa ei enään asuta. Siellä asui aikoinaan Olavi-paappa perheineen. Olavilla oli jo siinä vaiheessa asunto keskustassa kun muutettiin tänne kylälle. 
Olavi oli pitkästi yli 80-vuotias, mutta ajeli edelleen autolla ja oli hyvässä kunnossa. Hän kävi usein täällä meilläpäin koska edelleen kotipaikka oli tärkeä ja olihan hällä perunamaat sun muut täällä. Hänen pojillaan on myös maansiirto bisnes tuossa palan matkan päässä.

Aina kotikulmilla piipahtaessa hän poikkesi meillä. Keiteltiin kahvit ja hän kertoi meidän talon ja tämän seudun historiasta. Joskus sieltä tuli samojakin asioita joita oltiin jo kuultu mutta ei se haitannut. Oli kiva kuulla ihmisistä joita tässä meidän talossa oli asunut. Olavi oli ollut myös mukana meidän talon rakentamisessa kun evakkoperhe karjalasta tänne muutti.

Meni aika pitkä aika ennekuin Olavi meillä kävi, silloin kun aloin odottamaan Helmi-Inkeriä. Odotin sitä hetkeä että saan kertoa hänelle että meille tulee vauva. Kun se sitten koitti että sain näyttää vatsani hälle, oli hän onnellinen meidän puolesta ja iloinen että saadaan meidän tien varteen lisää väkeä. 

Tammikuussa 2012, ristiäisaamuna, tuli yksi Olavin pojista, Tapani, auraamaan meidän pihaa. Oli tullut lunta valtavasti. Olisin maksanut aurauksen mutta saatiin se ristiäislahjana. Juteltiin siinä tovi niitä näitä ristiäisiin liittyvää kunnes Tapani kertoi että tiesimmekö me että Olavi on kuollut. Tieto oli kuin kova isku vasten kasvoja. Olin valtavan univelkainen ja tuntui ettei aivot edes ymmärtänyt mitä minulle oli kerrottu.
En käsittänyt että miten meiltä oli mennyt tämmöinen rankka uutinen ohi? 

Olavi oli kuollut joulukuun alkupuoliskolla, jos oikein muistan, joulukuun kuudes päivä. Minä olin päässyt sairaalasta joulukuun toinen päivä eikä Olavi ikinä ehtinyt nähdä meidän vauvaa.
 Olimme eläneen vauva-arkea sumussa koko joulukuun, aina siihen ristiäiaamun tietoon saakka. Meille ei tullut lehteä emmekä olleet jutelleet muiden naapureiden kanssa. Emme siis pystyneet ottaa osaa perheen suruun, kirjoittaa nimeämme adressiin, ei mitenkään muistaa Olavin poislähtöä.

Pahoittelin ja otin osaa suruun, siinä lumisella pihalla. Olavin poika kertoi että kuolema oli tullut yllätyksenä koska Olavi oli ollut niin hyväkuntoinen. Hän oli joutunut sairaalaan ilmeisesti sydämen ongelmien takia, mutta oli toipunut hyvin (en muista yhtään mitään tarkkaa Olavin vaivasta, mitä minulle kerrottiin). Hän oli päässyt taas itse kävelemään, ja olisi päässyt jo kotiin, kunnes oli kaatunut sairaalassa huoneensa lattialle ja kuollut.

Olavi oli kysellyt Tapanilta onko meille jo syntynyt vauva. Sain käsityksen että oli kysynyt sitä sinä päivänä kun oli kuollut, tai vähintäänkin edellisenä päivänä. Tämäkin minulle kerrottiin, mutta en muista mitään. Olin niin väsynyt ja uutinen oli minulle shokki. 

Usein kun rattailen Helmi-Inkerin kanssa tuolla meidän tiellä, Olavi tulee ajatuksiini. Alkaa itkettää ja tuntuu kuin hänen kuolemansa ei olisi edes totta. En pääse irti ajatuksesta ettei häntä enää ole. En ole saanut jättää hyvästejä.
Olen miettinyt keinoa miten sen teen. Olen ajatellut kirjoittaa muutaman sanan kirjeen muodossa ja viedä sen hänen haudalleen ja siinä samalla ottaa osaa myös hänen perheensä suruun. Olen ajatellut istuttaa myös puun Olavin muistolle ja kertoa siitä hänen pojilleen, pyytää heitä katsomaan taimea, keittää kahvit ja jutella. 
Olen ajatellut valtavasti vaikka mitä, mutten saa kiinni siitä ajatuksesta mitä ihan oikeasti tekisin. 
Olen ensimmäistä kertaa elämässäni kuin hataralla alustalla ja pelkään tippuvani, en osaa toimia määrätietoisesti. Missä on minun jämpti ja vahva otteeni tehdä asioita niinkuin tahdon ja ajattelen. En saa kiinni mistään. 
Tiedän että olen kärsinyt pitkään unettomuudesta ja aloin heräämään vasta kun sain siihen apua, ja elämäkin tuntui alkavan uudestaan taas silloin. Tiedän että minulla on niin erilainen uusi elämänvaihe menossa jossa ykkösenä on nyt lapsi ja vie kaiken aikani ja energiani, enkä siis siksikään pysty toimimaan kuin ennen, mutta tahtoisin jo viedä suruni päätökseen. Päästää irti. Miten? Mitä sinä tekisit, aikaakin on kulunut jo niin paljon? 

On niin ikävä kun hän ei enää tule meille. En saa koskaan enään kysyä häneltä mitään. En koskaan saa enään kuulla hänen tarinoitaan. En ehtinyt hänen luokseen edes kylään, vaikka hän meitä niin usein pyyteli käymään. Hän lähti niin nopeaa, aikana jolloin minun maailmassani kaikki mullistui enkä ympärilleni kyennyt näkemään. Hän lähti niin väärään aikaan, ihana Olavi-paappa....Hyvästi!




21.7.2012

Eläinten vanhainkoti

Viime viikolla käytiin Ylistarossa Wanhalla markilla eli eläinten vanhainkodilla.
 Siellä saatiin rapsuttaa sydämen kyllyydestä kaikenkarvaisia elukoita. Lampaita, possuja, vuohia, heppoja, poneja, aasia....oli kanaa, kukkoa, kalkkunaa yms....Joitakin eläimiä liikuskeli siellä myös ihan vapaina ja niitä vasta kiva oli rapsutella kun ei ollut häkkiä välissä. Mies näpsi kuvat ja me Helmiskän kanssa fiilisteltiin.
Mä suosittelen tätä paikkaa jokaiselle joka matkaa täällä meilläpäin!







Elämä on ihanaa kun saa eläintä rapsuttaa!!!


9.7.2012

Kiitos ♥



Helmi-Inkeri on kuin yksi unikon kukka

Lueskelin tuossa viikonlopun aikana vanhoja blogijuttujani. Erityisesti raskauteni loppuvaihe ja Helmi-Inkerin syntymän aikaiset vaiheet toivat minulle paljon muistoja mieleen, koska näin jälkeenpäin se aika on kuin usvan peitossa, ei ole paljoa muistikuvia joistakin asioista. Kun oikein ajatuksella luki niitä juttuja ja teidän kommentteja, aika alkoi kirkastua ja tulin niin onnelliseksi. Tajusin taas, että jokin minut saa pysymään täällä blogimaailmassa, ja se jokin on TE IHANAT LUKIJAT! 
Kuinka paljon olinkaan saanut tsemppaavia kommentteja teiltä ja ne valtavat onnittelut, kuinka suuri määrä niitä olikaan! 
Ihanaa että ootte siellä! Ootte semmoisia blogimaailman ystäviä. 
Teidän ansiosta olen täällä aina vaan...
Rakkaudella lähetän teille kesäkukkasia kuvien kera 

Kiitos!!! Halaus!!! Rutistus!!!



7.7.2012

Isin pieni kotikylä

Minun isä on kotoisin Möksy nimisestä kylästä. Se on ihan Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Suomen rajalla. Talvisin serkkupoijan tekemiä latuja kun hiihtelen, piipahdan palan matkaa Keski-Suomessa.

Möksyyn liittyy paljon muistoja, koska vietimme siellä niin paljon aikaa kun olin lapsi. Minulla oli siellä mummula ja serkut. Mummuni Esteri kuoli kun olin 7-vuotias, mutta minulla on hänestä silti muistoja. 
Oi, hän oli lempeä ja herkkä mummu. Käsi tärisi kun käteltiin ja halattiin. Hän oli niin iäkäs jo. Pappaani en ole koskaan nähnyt koska hän kuoli isäni ollessa kymmenen vanha.
Vaikka mummoa ei eään ollut, vietimme silti perheen kanssa paljon aikaa Möksyn mökissä. 
Siinä pikku-mökissäkin on asuttu aikoinaan! 
Saimme olla ja elää eläinten keskellä. Sedän perheellä oli paljon eläimiä joita saimme hoitaa. Lampaita, kanoja, kukko, koira, kissoja yms......Miten ihana lapsuus olikin...

 Navetassa sain hääriä sedän vaimon apurina


 Nykyään pihalta löytyy myös tämmöinen erikoisuus kuin näkötorni :)


 Iki-ihana Möksyn mökki!!! Muistan aina noiden haapojen havinan ja mikä ääni kuului kun ovi avattiin ja tuoksut....Nyt siihen mökin edustalle on paljon kasvanut muidenkin puiden alkuja.
Tuolla mökissä olen nähnyt myös enkelin...

Puuhellalla keiteltiin ruoat. Mökki on nyt täynnä serkun perheen tavaroita ja toiveissa olisi joskus tyhjätä ja siivota se että pääsisimme minun perheen kanssa sinne lomailemaan.

 Siellä on vielä samat vanhat  tapetit ja tuttu enkelitaulu on ollut tuossa jo pitkään.

 Tuolla ne lampaat asui...



 Lampaiden pelto. Noissa metsissä me serkkujen ja lampaiden kanssa kuljettiin ja me niin innokkaina auteltiin setää niiden hoidossa ja katkottiin niille oksia puista.
 Minun setä kuoli vuonna 1998 samaan syöpään kuin veljensä eli isäni. Raskas oli hänenkin poislähtönsä. Yksi veli asuu vielä tuolla mummulan naapurissa. 
Koko poppoo on valtavan eläinrakasta sakkia. Tuolta kai olen minäkin rakkauden eläimiin perinyt.
Näillä mailla on eläintä kohdeltu aina hyvin ja kunnioittavasti. Siksi minunkin aiemmat kissani Andy ja Geronimo lepäävät  turvallisen maan syleilyssä Möksyssä muiden karvaisten otusten seurassa. Samaan maahan on haudattu paljon eläimiä.

 Helmi-Inkku haaveilee. Kulta pieni.

 Vanha tupa jota minä en ole koskaan nähnyt. Tuolla isäni on syntynyt.  Navetta on sama.


Ihana Tellu
Serkuilla on ollut aina koira. Tämä on heidän toinen Suomenlapinkoira. 

Loppuun vielä kuvia Helmi-Inkeristä ja Mirka serkusta.




 Mies teki Mirkalle keinun





Kesätyttöjä


Kiitosta kaikille aimpien juttujen kommenteista!
Iloista lauantaita!

2.7.2012